Torstai 3.9.
Tarkoitus oli lähteä Kalmarin Ironmanille jo elokuussa, mutta se tapahtuma peruuntui kesäkuussa. Ironman tarjosi vaihtomahdollisuutta Tallinnan kisaan. Pienen harkinnan jälkeen päätin katsoa tämän kortin ja toivoin, että Tallinnan kisa tosiaan toteutuisi. Aika jännäksi meni, kun samalle päivälle suunniteltu Lahden puolimatka peruttiin vain muutamaa viikkoa ennen tapahtumaa. Tallinnassa kuitenkin järjestelyjä jatkettiin kovaa vauhtia ja kehiteltiin keinoja koronatartuntariskin vähentämiseksi.
Lähdin Tallinnaan torstaina 13.30 lautalla pelkän pyörän kanssa ja jätin auton Helsingin satamaan. Pyörän kanssa laivaan meno sujui mukavasti samaa matkaa neljän muun triathlonistin kanssa. Meidät ohjattiin laivan ala-autokannelle ihan viimeisten ajoneuvojen joukossa yhdessä moottoripyörien kanssa. Laivalla kehotettiin pitämään 2 metrin turvavälit ja liikkumaan korkeintaan kahden hengen porukoissa. Etsin itselleni istumapaikan, hain lounasta ja istuin syömään enkä liikahtanut muuta kuin vessaan. Tallinnan satamassa pääsimme pyörien kanssa ulos nopeasti ja siitä vaan polkemaan kohti Viru hotellia.
Matkavarustus: pyörä ja yksi iso reppu, joka säilöi sisäänsä kaiken olennaisen, mutta ei mitään turhaa.
Ironman Estonia ilmoitti perjantaina viikkoa ennen kisaa, että täysmatkan kisaajien ilmoittutuminen kisakeskuksessa olisi keskiviikkona. Tämä oli täysi yllätys, sillä nettisivujen mukaan sen piti olla mahdollista ke-pe pitkin päivää. Nyt kuitenkin oli tosiaan laitettu kaikille kisaajille tietyt kellonajat ja kaikki keskiviikolle, jotta vältettäisiin ruuhkia. Torstaille oli aikataulutettu puolimatkan kisaajien slotit. Sain kahden sähköpostin lähettämisen ja selittämisen jälkeen siirrettyä ilmoittautumisaikani torstai-iltaan. Ehdin käydä hotellilla majoittumassa ja syömässä ennen kuin oli aika lähteä hakemaan numerolaput, reput yms. kisakeskuksesta Noblessnerista. Ennen kuin omaa kisapakettiaan pääsi hakemaan, piti läpäistä kuumemittauspiste, laittaa käsidesiä ja maski naamalle. Pasta partya ei tällä kertaa pidetty lainkaan, vaan korvaavat eväät oli pakattu valmiiksi annoksiksi mukaan otettavaksi. Tällä reissulla sai myös kisarannekkeen, jossa oleva QR-koodi oli tärkeä kaikki jatkotoimia varten.
Kisakeskus oli melko karu näky. Tuolta rakennuksen sisuksesta kuitenkin löytyi todella info-piste, ilmoittautumispaikka ja myös expo-alue. Tunnelma oli kaukana normaalista Ironman-meinigistä. Vaimea musiikki soi kisakeskuksessa ja siellä oli meneillään myös oheisjuoksutapahtuma, mutta ihmisiä ei paljon näkynyt. Enpä itsekään jäänyt sinne turhaan pyörimään, vaan kävelin takaisin hotellille nukkumaan.
Perjantai 4.9.
Perjantaina aamulla ei olisi oikeastaan huvittanut ollenkaan nousta sängystä ja alkaa suunnitella päivän ohjelmaa eli kamojen roudaamista vaihtoalueille. Edellisen päivän matkustaminen painoi vielä. Aamupalan jälkeen laittelin pyörä- ja juoksukamat omiin pusseihinsa ja lähdin sitten lopulta pyöräilemään kohti Noblessneria, jossa olin turhan ajoissa. Siellä oltiin tarkkana, että jokainen nousi oikeaan aikaan bussiin. QR-koodi skannattiin ja tarkistettiin näin, että kukin oli oikeaan aikaan paikalla. Nyt ensin piti siis odotella jonossa bussivuoroa. Bussi kuskasi meidät T1:een Harku-järven rannalle. Siellä taas vähän jonotettiin teltalla ja kaikilta mitattiin jälleen ruumiinlämpö, jaettiin maskit ja otettiin käsidesit. Tämän operaation jälkeen pääsi taas QR-koodin skannaukseen, jonka näyttäessä vihreää, pääsi seuraavaan vaiheeseen.
Seuraavaksi tarkistettiin, että mukana olivat pyörä, kisanumero, sininen bike gear bag ja kypärä. Sitten pääsi vihdoin vaihtoalueelle. Oma paikka löytyi ja jätin sinne pyörän ja pussukan maahan odottamaan lauantaita.
Sitten oli aika kävellä taas bussipysäkille. Onnistuneen QR-koodin skannauksen jälkeen pääsin melko pian paluukuljetukseen. Nämäkin oli aikataulutettu, mutta ei näyttänyt olevan ihan niin tarkaa tässä vaiheessa, menikö juuri oikeaan bussiin. Kuljetus vei takaisin Noblessneriin, jonne jätin seuraavaksi juoksukamat T2:een. Huh, pakolliset hommat hoidettu ja takaisin hotellille. Koko touhuun kului neljä tuntia ja nälkäkin oli taas. Söin edellispäivänä saadun pastapurnukan hotellilla ja menin päiväunille. Illalla tapasin uuden pastatankkauksen merkeissä paikalla olevat muut Tribase-tiimiläiset. Illalla kävin vielä huvikseni kokeilemassa Bolt-sähköpotkulautaa. Sitten odottelin viestiä Ironman Estonialta, jotta saisin tietää aamun bussiaikataulut. Niitä ei vain kuulunut, joten menin nukkumaan. Vilkaisin vielä hetken sängyssä pyörittyäni puhelinta ja klo 21 jälkeen sähköpostiin olikin vihdoin kilahtanut varmistus siitä, että bussikuljetus olisi aamulla klo 6.10. Olin joka tapauksessa niillä main suunnitellut olevani paikalla.
Lauantai 5.9. Kisapäivä!
Aamulla kello herätti 4.15. Olin jopa nukkunut kohtuullisen hyvin noin kuusi tuntia. Viru hotellilla oli kisaajia varten tarjolla varhainen aamupala ja ehdin hyvin käydä syömässä. Loput tavarat laitoin märkkärikassiin ja lähdin kohti Noblessneria jälleen kerran. Ei sattunut yhtään Bolt-lautaa matkan varrelle, joten kävelin koko matkan hiljakseen. Olin pysäkillä pari minuuttia vaille kuusi ja kas, nyt QR-koodini antoi heti vihreän valon ja pääsinkin saman tien klo 6 lähtevään bussiin. Perillä Harku-järvellä oli muutama muukin jonottamassa vaihtoalueelle tekemään viime hetken tsekkaukset pyörälle ym. Tässä vaiheessa ihmislaumojen välttely kävi vaikeaksi. Ilmeisesti porukkaa oli tullut paikalla muulloin kuin annettuun slottiin (yllätys!). Kun jono eteni kovin hitaasti ja oma slottini oli mennyt, kävin kysymässä, saisinko jo mennä alueelle. Sain luvan edetä (skannauksen kautta tietenkin). En tehnyt muuta kuin kokeilin, että renkaissa oli edelleen ilmaa, laitoin juomapullot ym. eväät pyörän kyytiin ja menin vessajonoon. Se oli niin pitkä, että bajamakäynnin jälkeen olikin jo vähän kiire siirtyä uinnin lähtöpaikkaan. Se oli vielä muutaman minuutin kävelymatkan päässä pyörän luota. Puin lähtöpaikalla märkkärin päälle, etsin rekan, johon omat vaihtovaatteet jätettiin ja siirryin saman tien jonottamaan uintistarttiin. Siellä oltiin taas ihan normaalisti laumassa kuin missä tahansa kisassa. Ei ihan toiminut enää kisa-aamuna tämä ryhmiin jako. Pääsin lopulta uimaan 10 minuuttia myöhemmin kuin oli aikataulutettu eli lähdin vähän liian perältä liikkeelle.
Uinti
Uinti lähti liikkeelle mukavan rennosti. Ohittelin porukkaa tasaiseen tahtiin ja näkyvyys oli hyvä. Muutaman käännöksen jälkeen olin sitten jo aika pihalla, missä kohtaa reittiä ollaan menossa ja uinti puolsi koko ajan vähän oikealle (vai oliko se tuuli joka vei). Piti kovasti keskittyä pysymään reitillä ja silti kiersin pari ohjuripoijua "väärältä" puolelta. Ne saa ohittaa mistä vain, mutta optimaalisin olisi kai pysyä linjassa. Lasit olivat huurtuneet ja jouduin kastelemaan niitä muutaman kerran, jotta näin suunnistaa. Uintirytmi oli aika pahasti kadoksissa. Uintireitti oli vähän sokkeloinen ja käännökset olivat aina eri kulmissa, ei siis mitään suoraviivaista suorakulmakäännöstä missään kohtaa, vaan aina piti osata viistosti suunnistaa kohti seuraavaa poijua. Viimeisellä pitkällä suoralla oli yhtäkkiä vastassa aivan järkyttävä aallokko. Rytmi katosi siinä lopullisesti ja toivoin vain selviäväni sieltä pois jotenkin. En niellyt vettä, mutta hidasta se uinti oli tuossa kohtaa. Viimein tuli taas käännös ja yllättäen se olikin jo loppusuora. Olin varma, että olin uinut vasta vajaan tunnin, mutta aika olikin mennyt kuin siivillä. Oikeasti oli mennyt jo niinkin kauan kuin 1 h 19 min, alakanttiin siis, mutta keli oli mitä oli eikä muutenkaan ihan ollut vielä kisatunnelmaa.
Pyöräily
Pyöräosuus lähti vastaiseen tuuleen, mutta ei se aamulla vielä paha ollut. Lähdin mielestäni maltilla liikkeelle, mutta tehot olivat ehkä vähän yläkanttiin. Katselin, että niitä ei saa ainakaan nostaa yhtään, jotta jaksaa loppuun asti. Meno tasoittui tietysti pikkuhiljaa matkan edetessä.
"Stop dreaming - start cycling" luki jossain reitin varrella. Uusi pyörä tuntui hyvältä eikä vasen käsi alkanut nyt puutua yhtään kuten oli usein tapahtunut kisaviikon alla. Pyörä oli myös todella vakaa koko ajan, vaikka ajettiin paljon myös sivutuulessa. Ensimmäisen kierroksen lopussa piti käydä koukkaamassa lähellä Tallinnaa ja kisakeskusta. Sinne mennessä olisi ollut kivaa myötäistä tuulta, mutta kun reitille oli laitettu pyörätiellä ja puistossa pujottelua, välillä huonoakin pintaa, tämä osuus oli hidas. Otin vielä kaikki kurvit varman päälle. Vuoden 2018 pyöräreittiin verrattuna tämä oli siis muutettu selvästi hitaampaan suuntaan. Silloin sai ajella enimmäkseen selkeää maantiepätkää ja vain ihan lopuksi tultiin vanhaan kaupunkiin vaihtoon. Toisen kierroksen alkaessa tuuli oli selkeästi yltynyt ja matkakin alkoi painaa. Sieltä ne tehot ja keskinopeus alkoivat tippua ihan väkisin. Yritin jaksaa keskittyä ajamiseen ala-asennossa, mutta koko homma alkoi jo puuduttaa. Jossain 110 km jälkeen alkoi henkisesti helpottaa, kun matka oli jo niin selkeästi yli puolivälin. Vihdoin alkoi taas myötätuuliosuus, josta sai edes jonkin aikaa nauttia ennen kuin lopuksi piti taas pujotella. Toinen kerta loppupujottelua sujui kyllä jo ensimmäistä paremmin, kun kurvit ja monttupaikat olivat jo tuttuja. Tavoitteena oli ollut ajaa alle 6 tunnin aika, mutta pari minuuttia se meni yli. Noin 8 minuutin parannus kuitenkin edelliseen kertaan ja silloin oli helpompi keli ja nopeampi reitti.
Juoksu
Otin vaihdon rauhallisesti ja söin vähän Snickersiä, jota oli vielä jäänyt pyöräosuudelta. Sitten lähdin juoksemaan ja sehän tuntui heti mukavalta. Vihdoin pääsin oikeasti Ironman-tunnelmaan. Oli ihan huippua huomata, miten mukavalta tuntui juosta, vaikka pyöräily oli alkanut väsyttää. Juoksuosuus on paras myös siksi, että siinä näkee kivasti muita kisaajia koko ajan, kun juostaan edestakaista reittiä ja monessa kohdassa tullaan vastakkain. Pyöräosuudella ei onneksi satanut yhtään, mutta sade alkoi jossain kohtaa juoksussa. Välillä vettä tuli ihan kaatamalla ja tielle kerääntyi vettä kunnon lammikoiksi. Ensimmäisen kierroksen loppupuolella alkoi ensimmäinen vaikeampi vaihe. Juoksu alkoi jo tuntua jaloissa. Mietin, että tuntuiko se viimeksikin tältä jo näin pian. Muistaakseni vasta paljon myöhemmin alkoi painaa, mutta ehkä vain muistin väärin.
Toinen kierros meni suunnilleen samaan vauhtia kuin ensimmäinen. Sen loppupuolella alkoi epäilyttää, miten mahtaisin jaksaa kolmannen kierroksen. Olin jo kävellyt suosiolla ylämäissä tässä vaiheessa. Join joka juomapisteellä jotain: vettä, colaa ja urheilujuomaa vuorotellen. Välillä vatsa tuli kipeäksi ja silloin vaihdoin pelkkään veteen.
Toiset kaksi kierrosta tuntuivat aika kovalta urakalta ennakkoon ajatellen. Muistin, miten olin alkanut hyytyä viimeksi noin 25 km jälkeen ja vähän pelkäsin, että nytkin kävisi niin. Sitten vakuutin itselleni, että ei niin tarvitse käydä. Mietin, että nyt on nimenomaan keväästä alkaen haettu juoksukestävyyttä pitkillä lenkeillä ja sen on nyt pakko auttaa. Ja auttoihan se. Ei tullutkaan hyytymistä, vaan oikeastaan olo piristyi. Vauhti kyllä hidastui pikkuhiljaa sitä mukaa, kun jalkoihin alkoi sattua, mutta ei se vauhti kovin pahasti tippunut ja tärkeintä oli, että sain pään sisälle oikeanlaisen olotilan. Päätin myös könytä ylämäet edes jotenkuten hölkötellen, koska oikeastaan kävely tuntui vaikeammalta kuin pieni hölkkä. Kolmannella kierroksella jaloissa alkoi tuntui krampin uhkaa sekä reisissä että pohkeissa. Suolaa ei ollut missään saatavilla, joten kokeilin lihalientä, jota oli tarjolla. Se auttoi jalkoihin, mutta tuli vähän huono olo. Onneksi se meni ohi aika pian.
Vielä viimeinen kierros olisi jaksettava. Mukulakiviosuudet olivat tässä vaiheessa pahoja. Mietin siellä kipeillä jaloilla varovasti hölkötellessä, miksi pitää laittaa urheilijat sellaiselle alustalle. On toki ajatuksena ihan kiva, että saa juosta kauniissa Tallinnan vanhassa kaupungissa, mutta eihän siellä kukaan kisaajista maisemia katsele. Hyvä jos jaksaa katsoa jonnekin eteen päin eikä vain omia jalkojaan. Voi olla, että kannustusjoukoille sellainen ympäristö on miellyttävä, mutta eipä siellä vesisateessa paljon ketään näkynyt. Voisiko vaan laittaa reitit kulkemaan mukavia puistoteitä? No, selvisin sieltäkin vielä viimeisen kerran. Hoin itselleni matkalla moneen kertaan, että pidä hyvä juoksuasento ja rento askel, sillä se vauhti pysyy siedettävänä. Välillä helpoilla pätkillä sainkin vielä viimeiselläkin kierroksella hyvän rytmin päälle tai ainakin tuntui siltä. Välillä mietin sitäkin, enkö osaa sietää kipua ja antaa vain mennä vähän kovempaa, vaikka sattuu. Oli miten oli, maali tuli lopulta vastaan ja sain puristettua juoksun sellaiseen aikaan (4:26), että loppuaika oli 11.57.
Vielä kerran käsidesin kautta maskin hakuun ja sisälle telttaan, josta jokainen sai mukaansa pussin. Sen sisältä löytyi Finisher- mitali ja -paita. Teltasta sai myös valmiiksi pakattua ruokaa, jota yritin hetken syödä, mutta palelin niin, että oli pakko vain mennä bajamajaan vaihtamaan kuivat vaatteet ja lähteä mahdollisimman pian hotellille lämpimään suihkuun.
Kaikissa koronakäänteissään epävarman kevät- ja kesäkauden jälkeen sain aikaan reilun puolen tunnin parannuksen edelliseen täysmatkaan ja päivän keli huomioon ottaen kisa oli kokonaisuudessaan oikeinkin onnistunut.
