Ironman Kalmar - Race with a smile

Ennakkotunnelmat

Hotellihuone Scandic Kalmarissa oli varattuna jo kolme vuotta! Suunnitelmissa oli osallistua Kalmarin kisaan vuonna 2020, mutta korona siirsi tätä kahdella vuodella. Se on niin pitkä aika, että välillä on jo tuntunut siltä, ettei tämä koskaan onnistu, mutta roikkuu vaan kalenterissa. Kertaalleen jo vaihdoin kisan Tallinnan Ironmaniin 2020, mutta ostin sitten lipun seuraavalle kesälle heti kun niitä tuli myyntiin. Ja taas se siirtyi vuodella, mutta nyt vihdoin vuonna 2022 kisa taas järjestettiin ja pääsin mukaan kokemaan Kalmarin tunnelmaa, jota oli kovasti kehuttu. 

 

Kisavalmistelut

Torstaina saavuin Kalmariin ja ajoin ensin hotellille. Sitten kävin rekisteröitymässä saadakseni numerolaput, repun sun muut tarvittavat kamppeet. Ironman-tunnelma tempaisi heti mukaansa kisakeskuksessa. Lämmin sää, kesä vaan jatkuu ja jatkuu, kisajännitystä ja odotusta ilmassa. 

Keli oli kostea ja helteinen ja hiki valui kirjaimellisesti pelkästään paikallaan istuessa. En voinut kuvitellakaan sovittelevani mitään vaatteita tai lippiksiä Ironman-kaupassa. Lämpätila Kalmarissa oli torstaina ja perjantaina 28-29 astetta. Fiilistelin kuitenkin tapahtuman tunnelmaa ja odottelin avaisjuhlaa. Sen yhteydessä oli tarjolla kanasalaattia, josta nauttien seurasin tapahtuman juontajien tunnelmankohotusta. Jos kuulin oikein, kertoivat, että kisaan olisi ilmoittautunut yli 3000 osallistujaa. Tilaisuudessa haastateltiin myös muutamia pro-miehiä. Alistair Brownlee oli paikalla ja häneltä juontaja kyseli, mitä eroa hänen mielestään on olympiamatkalla (1500-40-10) ja täysmatkalla (3860-180-42,2). Brownlee vastasi, että paljonkin. Olympiamatkalla mennään täysillä alusta loppuun, mutta täysmatkassa on kyse enemmän siitä, että pitää itsestään huolta koko kisan ajan. Se on kyllä totta, ja vielä enemmän tällaiselle amatöörille, jolla päivä on pitkä. Pitää muistaa jatkuvasti juoda ja ottaa energiaa.

Yövyin Scandic Kalmarissa reilun 3 km päässä kisakeskuksesta. Harmillista, mutta hotellissa ei ollut ilmastointia huoneissa ja siellä oli kuuma. Ikkunan sai avattua, mutta kun ulkonakin oli kosteaa ja lämmintä ympäri vuorokauden, ei se paljon auttanut. Yöt tuli siis nukuttua huonosti ja hikisesti. Ei ihan optimaalista valmistautumista kisaan siis. Yritin edes vähän paikata tilannetta nauttimalla veden lisäksi urheilujuomaa. Muuten hotelli tarjosi loistavat oltavat kisaajille. Perjantaina siellä oli illalla pasta buffet, joten oli helppo pistäytyä syömässä tankkaussatsi lähtemättä sen kauemmas etsimään ruokaa. Lauantaina aamulla oli aamupala klo 4 alkaen ja lisäksi oli tarjolla banaania ja Snickers-patukoita, joita sai ottaa mukaansa starttiin lähtiessä.

Perjantaina ajelin aamupäivällä pienen pyörälenkin ihan vain tarkistellen, että kaikki on kunnossa ja saadakseni pientä verryttelyä jaloille pitkän matkustuksen jälkeen.  Tukholmasta kun on Kalmariin vielä vähintään viiden tunnin ajomatka, riippuu vähän ruuhkista. Huh, miten tuli hiki ihan vain kevyesti rullaillessakin. Niin kostea oli ilma. Lähdin sitten viemään pyörää katsastukseen ja vaihtoalueelle. Nyt pystyin jopa olemaan vähän aikaa Ironman-tuotteita shoppailemassa, vaikka kuuma päivä oli tulossa. Vietin kaupungilla lopulta melkein kolme tuntia. Pitihän uinnin lähtö ja loppu käydä katsomassa ja myös linnaa kävin vähän ihailemassa vastarannalta. Ajelin illalla pasta buffetin jälkeen vielä linnan luo uudestaan ja kävin puistossa pienellä iltakävelyllä.

Kisapäivänä heräsin klo 4 aamupalalle. Sitten latasin 15 geeliä yhteen juomapulloon ja toiseen elektrolyyttijuomaa. Lisäksi mukaan lähti geelikarkkeja sekä pyörä- että juoksuosuutta varten. Olo oli ihan rauhallinen ja luottavainen. Ulkona oli jo klo 5 niin lämmin, että tarkeni hyvin lyhythihaisessa odotella starttia. Vein juomapullot ja eväät paikalleen ja menin rantaa kohti odottamaan lähtöhetkeä, joka oli klo 7. Asetuin 1.10 -kyltin taakse ja löysin siitä muitakin suomalaisia, Nannan ja Petrin kannustusjoukkoineen, ja heidän kanssa vaihdettiin muutama sana. Ennen starttia soi Du gamla du fria ja sen jälkeen joku vanha ruotsalainen kesähitti, jonka kertosäkeessä todettiin: "Jag har väntat så länge på just den här dan." No niinpä niin, kolme vuotta! Ja sitten vihdoin se starttipamaus ja kohti ramppia.

Uinti (1:15)

Hyppy veteen laiturilta varovasti ettei osu muihin ja siitä ihmisvirran mukana matkaan. Vesi oli aika lämmintä, noin 20 astetta. Poijulta poijulle suunnistus onnistui hyvin enkä eksynyt missään vaiheessa. Onnistuin välttämään pahat osumat, mutta pari kertaa joku vähän painoi selästä tai jalasta alas. Kuuluu asiaan, kun etsitään paikkaa ja omaa linjaa. Pääosin matka eteni oikein sujuvasti ja sopuisasti. Pari siltaa alitettiin ja lopulta tultiin nousurampille. Välillä oli niin matalaa, että pohja näkyi selvästi. Välillä oli jotakin vesikasveja, jotka tarttuivat käsiin, ehkä muutaman meduustan näin myös kellumassa. Rannassa vilkaisu kelloon, että ihan meni odotusten mukaan. Ei huippukovaa, mutta aivan hyvä rento uinti. 

T1 (5:12)

Matka rannasta vaihtoalueelle oli vain yksi tienylitys. Ei siinä ehtinyt kuin avata märkkärin vetoketjun ja riisuminen jäi vaihtoalueelle. Vähän hidas vaihto tuli tehtyä. Laitoin kengätkin jalkaan valmiiksi ja niiden kanssa köpöttelin hiljaa pyörälle ja pyörän kanssa edelleen kohti pyöräreittiä. 

Pyörä (5:54)

Pyörällä lähdettiin kohti Öölannin saarta sillan yli. Siinä oli reitin kovin ylämäki mennen tullen eikä muita paljon ollutkaan. Helppoa tasaista maastoa siis. Kannustajia oli kivasti kerääntynyt reitin varrelle sinne tänne kyliin saaren puolelle. Matka taittui kivasti 60 km asti. Tuuli oli siihen asti myös myötäistä tai sivusta. Kovin tuulista ei ollutkaan eikä aiemmin viikolla luvattuja ukkoskuuroja onneksi osunut päivään yhtään. Aurinko alkoi tulla hieman esiin ja lämpö nousi. Sitten tuli vielä vastatuuliosuus ja minulla alkoi olla väsy. Niin pian ei pitäisi normaalisti väsyttää ja vähän huolestuin. Päätin varmuuden vuoksi ajaa sitten tuntemuksen mukaan maltillisesti ja nautin energiaa enemmän kuin koskaan, noin 20 min välein aina jotain. Ennen olen ottanut vain 30 min välein, mutta tämä tiheämpi energianotto oli ihan suunniteltu juttu jo etukäteen. Pari geeliä, yksi nosht karkki väliin (yksi tippui matkalle). Kun 90 km oli ohitettu vaihdoin kofeiinipitoisiin karkkeihin ja sain niistä aina hetkeksi virtaa. Niitä olisi vain tarvittu tällä kertaa paljon enemmän kuin yksi kolmen karkin paketti.

Matka jatkui takaisin mantereen puolelle, jossa reitti muuttui. Oli käännöstä ja kurvia toisensa perään, mutta oikeastaan se vain virkisti. Saaren puolella olisi voinut painaa aerossa menemään, jos olisi jaksanut eikä olisi tarvinnut koko ajan nostaa päätä ja huolehtia peesiväleistä, koska "kaikki" tulivat ohi. Ajoin melko rauhassa 150 km kyltille asti. Katsoin keskiwatteja pitkästä aikaa ja ne olivat surkeat. Päätin kokeilla, jos saisin edes 10-15 km ajettua edes lähelle tavoitetehoilla. Onnistuinkin nostamaan vauhtia ja siirryin ohituskaistalle. Enää ei tultu ohi, vaan minä ohittelin. Viimein vaihtoalue alkoi häämöttää ja olin saanut koko loppumatkan pidettyä siedettävät tehot. Ehkä olisin siis voinut vähän rohkeamminkin ajaa. Kokeilin varovasti, voisiko kumartua avamaan tarrat kengistä ja jättää ne pyörään, mutta ei mitään mahdollisuutta. Heti meinasi kylki krampata, kun teki tuollaisen liikkeen.

T2 (4.04)

Talutin pyörää telineelle kohti omaa paikkaa ja kun katsoin ympärilleni, ajattelin, että kaikki muut ovat jo tulleet vaihtoon. Vaihtoalue oli minusta jo ihan täynnä ja olin siis ihan häntäpäässä. Surkeaa. Oli sen verran kramppiherkät jalat, että lenkkarien laittaminen jalkaan oli vaikeaa. Tungin toisen jalan kenkään ja etureisi krampissa heti. Toisen kanssa sitten kiemurtelin varovaisemmin. Kävin vielä bajamajassa ennen kuin lähdin juoksuun.

Taistelu (=maratonjuoksu) (4:50)

Ajattelin juosta lopuksi elämäni maratonin, vaikka pyöräosuudella oli ollut jo väsymystä. Selvästi tässä kohtaa siis edelleen ajatukset olivat ihan positiivisia. Olin säästänyt voimia niin paljon, että pakkohan juoksun olisi kulkea ainakin paremmin kuin Tahkolla edellisvuonna.  Silloin jalat kramppailivat pyöräosuuden lopussa. Ensimmäinen kymppi menikin mukavasti. Ei ollut edes alkukankeutta, vaan heti rullasi ihan ok. Realiteetti valkeni kuitenkin aika äkkiä. Lämmintä oli ja kaadoin päähän vettä joka juomapisteellä ja lisäksi juoksin jokaisen mahdollisen suihkun alta, mitä matkalta löytyi. Niitä olikin kiitettävästi. Sieniä ei ollut yhtään. Varjopuolena itsensä kastelussa on se, että hiertymiä alkaa kertyä kaikkiin mahdollisiin paikkoihin. Parempi pieni kirvely kuin ylikiehuminen. Vettä, elektrolyyttijuomaa, cokista, vettä. Kaikkea niin paljon kuin meni. Yritin edelleen myös saada otettua energiaa, vaikka se alkoi jo tökkiä. Juoksusssa mentiin 3x14 km lenkki. Söin joka kierroksella yhden kofeiinikarkin, mutta tosiaan, niitä olisi tarvitta paljon enemmän. Ehkä pitää kokeilla, kestääkö niitä syödä tiuhempaan, mutta kun en ollut koskaan niin tehnyt, en uskaltanut ottaa pelkästään niitä mukaan.

Juoksu alkoi siis painaa jo ensimmäisen kierroksen lopulla ja vielä piti jaksaa kaksi. Siinä vaiheessa, kun oli selvää, että ennätys jää tällä kertaa tekemättä, oli kyse enää siitä, että jaksaa silti oman päänsä kanssa taistella koko matkan loppuun asti. Se on pitkä matka juosta lähes 30 km, kun askel painaa, ei ole enää mitään muuta tavoitetta kuin selvitä jotenkin pois ja maaliviivalle. Kun tätä pitää kestää yli kolme tuntia, kyse on henkisesti erittäin raskaasta matkasta. Pettymys omaan suorituskykyyn valtasi mielen kesken kisan eikä oikein millään ollut mitään väliä. Vauhti tippui ja tippui ja tippui. En käy yleensä koskaan vessassa kesken juoksun, mutta nyt kävin huvikseni myös bajamassa, koska vähän tuntui, että olisi ehkä tarvetta. Olisi voinut jättää väliin. Joku siirtyi sivuun tyhjentämään vatsan sisältöä, toinen nilkutti ohi kramppijaloilla ja jäi hetken päästä taas jälkeen. Sitä on Ironman-matkanteko. Minulla oli vain vähän vatsalihakset ja kädet (!) kramppailevat. Jalat toimivat ihmeen hyvin - löntystelyvauhdilla.

Yleisö oli aivan huikea ja kannusti kaikkia loppuun saakka. Yleisöä oli paljon lähes koko reitin varrella, mutta erityisesti tietysti kaupungin keskustassa. Oli Abba-henkistä pukeutumista ja tanssia, oli rock-klassikkoja soittavia porukoita (Highway to hell!!), oli perheitä talojen pihoilla, pikkulapsia kädet ojossa valmiina antamaan voimaläpsyjä, powertap- kylttejä ja vaikka mitä. Siellä sai kannustushuutoja: Hyvä Suomi, heja Finland, kämpa kämpa, bra jobbat, bra Heta jne. Aivan mahtava meininki! Viimeisillä kilometreillä yritin vielä muistaa, että Kalmarissa kisataan hymy huulilla. Race with a smile on kisan tunnuslause ja sitä toitotettiin etukäteen niin, että tein parhaani, vaikka vaikeaa se oli. Sain kuin sainkin viriteltyä jonkinlaisen loppukirin ehkä kilometrin mittaisen.

Maalisuoralla juontaja kyseli numerolappuani kuuluttaakseen minutkin maaliin. Se lappu oli jo jäänyt jonnekin matkan varrelle, mutta väliäkö sillä. Johan ne sanat "Heta, you are an Ironman" on sanottu ennenkin kolme kertaa. Ei tässä nyt mitään uutta ja ihmeellistä ollut.  Sammutin kellon, 4.50. Ei voi olla totta, miten kauan se kesti!!! Hitaampi kuin ensimmäisellä täysmatkalla neljä vuotta sitten. Surkea esitys.

Aamulla ennen uintistarttia oli kerrottu, että matkaan oli lähdössä yli 2100 osallistujaa. Ei siis 3000, mutta yli 2000 kuitenkin. Loppuun asti sieltä tuli 1790 Ironmania. Olisiko noin monella jäänyt matka kesken? Ehkä niin. 

Maalissa oli helppo hymyillä. Olin hyvissä voimissa ja nautin pari mukia colaa. Liisa oli maaliviivan takana ja sai minusta napattua kuvankin. Hienoa, että oli joitakin tuttuja paikanpäällä, sillä olin reissussa ihan itsekseni. Sitten siirryin kohti suihkua toteamaan päivän vauriot (muutama melko paha hiertymä ja yksi verinen varvas) ja edelleen pizzapalaa nauttimaan. Kamat mukaan ja hotellia kohti. En meinannut löytää enää autoani, koska suuntavaisto hieman petti tässä vaiheessa. 

 

 

Jälkitunnelmat

Muutaman tunnin huonojen unien jälkeen pääsi vielä kerran nauttimaan hotelliaamiasta, jonka jälkeen pari tuntia lähinnä itkin yksin huoneessa huonoa suoritustani. Kyllä. Urheilu ja ne suuret tunteet. Sehän se on se koko homman suola. Ai ehkä vähän väsynyt myös. Joskus onnistuu paremmin ja joskus huonommin. Tällä kertaa käteen jäi valtava pettymys siitä, etten päässyt lähellekään sitä aikaa, mitä lähdin hakemaan tai saanut edes ennätystä aikaan. Ulkoilmaurheilussa olosuhteet ovat vaihtelevat, mutta niitä on vaikea arvioida. On mahdotonta laskea millään kaavalla, kuinka paljon vaikuttaa tekemiseen se, että on kärsinyt kuumasta jo pari päivää kisaa odotellessa ja lisäksi joutunut suoriutumaan koko päivästä painostavassa kostessa helteisessä säässä. Sitä voi pyöritellä mielessään loputtomasti ja miettiä toisaalta, onko se pelkkää selittelyä. Ehkä hyvistä treeneistä huolimatta kunto oli nyt tuo ja ehkä tämä on se, mihin minä pystyn. Ehkä en koskaan pysty tämän parempaan. Tai ehkä pystynkin. Seuraava kisa on jo valittu ja maksettu. Ehkä menen sinne tai ehkä en.

Nyt on Kalmar vihdoin nähty ja koettu - ja mikä tapahtuma se olikaan. Suolavettä, pyöräilyä ruotsalaisissa maalaismaisemissa ja Öölannin sillan yli mennen tullen, kosteaa lämmintä keliä, taistelua väsymystä vastaan, huikeaa kannustustusta joka osuudella, mutta erityisesti juoksussa, hiertymiä, kipua, selviytymistä, iloa siitä, että pystyy, myös pettymystä ja toistaalta riemua maaliin pääsystä. Sellainen oli Ironman Ruotsissa.