Höyryajot 26.5.2019

Facebook @hoyryajot

Hommasin syksyllä triathlonpyörän kaveriksi maantiepyörän, joten kalusto on kunnossa myös ryhmässä tapahtuviin maantieajoihin tälle kesälle. Niinpä sitten päätin osallistua Haapamäen Höyryajoihin (www.tahtisadeajot.fi). Valittavana oli kaksi sarjaa: kilpasarja 104 km ja kuntosarja 62 km. Totta kai ilmoittauduin sille pidemmälle matkalle. Kilpasarjan reitti kulki Haapamäeltä Kolhon ja Vilppulan kautta Ruovedelle, sieltä keskustan läpi Virroille päin ja edelleen takaisin Haapamäelle Salussärkän ja Riihon kautta. Reitti on mukavan vaihteleva ja se oli tuttukin minulle jo ennestään. Kuntosarjan reitti lähti samaan suuntaan, mutta poikkesi jo ennen Vilppulaa takaisin päin kohti Haapamäkeä.

Saavuin kisakeskukseen Höyryveturipuistoon noin tuntia ennen kisaa. Siellä oli mukavasti tuttuja sekä kilpailijoissa että talkoolaisissa. Sain  tutuilta toimitsijoilta mm. henkilökohtaista apua kisanumeron asentamisessa pyörään =). Vähän jännitti, miten startti menee siinä isossa laumassa. Matkaan oli nimittäin lähdössä noin 100 pyöräilijää. Suurin osa osallistujista oli Rynkeby -pyöräilijöitä valmistautumassa Pariisin reissuun ja heitä oli saapunut sekä Tampereen suunnalta että Jyväskylä/Kuopio -tiimistä. Rynkebyn tiimit osallistuvat hyväntekeväisyysprojektiin, jossa pyöräillään joka kesä Pariisiin ja kerätään rahaa sairaiden lasten hyväksi.

Lähtö lähenee ja vielä on poutaa. (Kuva: Päivi Heikkilä)

Etukäteen oli vähän vaikea arvioida, minkälainen matkasta muodostuisi vauhdiltaan ja sääolosuhteiltaan. Sateen uhka oli olemassa, mutta ei kuulemma pitänyt sataa ihan heti. En edes ollut päättänyt etukäteen, lähdenkö ajelemaan leppoisasti vai kovaa alusta alkaen. Treeniohjelmassa luki pk-lenkki ja edellisenä päivänä olin juossut pitkästä aikaa pitkän reippaan juoksun, jolle matkaa kertyi yli 17 km. Se tuntui jaloissa aamusta alkaen. En tiennyt, mitä vauhtia muut lähtisivät ajamaan, joten oli vaikea asettua oikeaan kohtaan lähtöviivalle. En ole siis koskaan ajanut maantiekisassa enkä juurikaan pyörälenkkejäkään ryhmässä. Yleensä ajan treenit aina yksin ja triathlonkisoissahan ei pääsääntöisesti saa ajaa 10 metriä lähempänä edellä ajavaa. Nyt saisi mennä lähes toisen takarenkaassa kiinni.

Päädyin lähtemään etummaisen ryhmän hänniltä. Rynkeby-ryhmät jäivät taaemmas ja tässä etummaisessa pääryhmässä olivat sekalaiset muut (kovat!) pyöräilijät. Matkaan lähdettiin klo 12 etuauton perässä ihan rauhassa. Kun auto poistui edestä ryhmä lähti kiitämään kovaa vauhtia. En ehtinyt ollenkaan reagoida sieltä jonon hänniltä, mutta en ehkä olisi pystynytkään. Jalat toimivat edellispäivän juoksusta huolimatta ihan hyvin, kunhan ensin vähän lämpenivät.
Pian huomasin, että ajan melko samaa vauhtia toisen naispyöräilijän kanssa, joten huikkasin hänelle, että ajetaan vuorovedolla. Näin sitten tehtiin. Ajoimme melko pitkiä vuoroja ja vaihdomme paikkaa noin 5 km välein. Mukavaa siellä peesissä oli lasketella menemään! Syke laski kivasti aina peesissä ja sai säästettyä hyvin voimia. Kuitenkin noin 15 km kohdalla yksi Rynkeby-ryhmä tuli ohi, mutta siitäpä sitten otimme peesin ja vauhtia tuli kivasti lisää. Alkoi sataa, aika kovastikin. Harmillisesti Rynkebyn porukkakin pian pysähtyi tien sivuun tauolle. Voi että olisi tehnyt mieli vain jäädä siihen ja odotella, että ryhmä jatkaa taas matkaa! Olimme saaneet ison ryhmän vedolla myös yhden yksin ajavan miehen kiinni. Hän oli kai tipahtanut sieltä edellä menevästä kovemmasta joukosta. Niinpä ajoimme nyt sitten kolmestaan kohti Ruovettä. Paitsi, että se mies vain roikkui jonon jatkona ja me tämän naisen kanssa vedimme vuoronperään. Alkoi olla vähän kylmä, ainakin sormia paleli, koska hanskat olivat läpimärät. Samoin sadesuojista huolimatta kengät kastuivat ja edellä ajavan takarenkaasta lensi kuravettä naamalle.

Ruoveden keskustassa noin 60 km kohdalla oli huoltoteltta. Pysähdyimme kolmestaan siihen ja naispyöräilijä totesi saman tien, että nyt riittää. Hänellä olivat sormet niin jäässä ja kylmä muutenkin, että hän tilasi huoltoauton kyydin ja jätti leikin kesken. Nautin siinä teltalla pari minuuttia suolakekseistä ja Twix-patukasta. Sitten jatkoin matkaa kahdestaan sen miehen kanssa. Pyysin ystävällisesti, että hän voisi vetää myös välillä. Hän ottikin muutaman kilometrin päästä vetovastuun ja ajoi oikein mukavaa vauhtia. Reitin loppupätkä vain oli selkeästi mäkisempää kuin alku. Sade jatkui loppuun asti.

Omalla vetovuorollani huomasin jossain 70 km jälkeen, että mies on tippunut peesistä. Toiveikkaana vilkaisin taakseni ja meinasin kysyä, josko hän jaksaisi taas lisätä vauhtia vuorostaan, mutta ei siellä enää näkynytkään ketään - ei edes suoran päässä. Olisiko kuitenkin ajanut omalla vedollaan hieman liian kovaa vai eikö sitten vain jaksanut enää kivuta mäkiä. Eipä siinä auttanut muu kuin jatkaa yksin matkaa viimeiset noin 30 km. Alkoi jo tympäistä se vesisade ja märät vaatteet. Olisi ollut mukavampi, jos olisi ollut edes seuraa ja niitä vuorovetoja. Mutta loppu häämötti kuitenkin ja onneksi tie oli tuttu. Osasin siis odottaa jokaista ylä- ja alamäkeä, Salussärkän ja Riihon mukavia maisemia. Eihän sitä matkaa paljon enää olisi jäljellä. Vauhti alkoi kyllä hyytyä kylmässä kelissä ja tuulikin tuntui painavan ikävästi vähän sivusta siinä yksin ajaessa. Enkä edes ajanut kenenkään kanssa kilpaa, koska ketään ei näkynyt edessä eikä takana. Vihdoin 100 km kyltti. Enää muutama mutka ja sitten loppunousu. Maalissa!

Minulla kului lenkkiin aikaa 3:45. Ei ollut ihan pk-lenkki, enimmäkseen vk 1-2. Nousumetrejä reitillä oli Polarin (edit: V650) mukaan 550 m/104 km eli nousua oli, mutta ei mahdottomasti. (Edit/Lisäys: Sen sijaan Polar Vantage näyttää 825 nousumetriä.) Lahden IM-kisassa oli (oman V800 mukaan) suunnilleen 550 m 90 km matkalla, mutta toisaalta esim. Tallinnan Ironmanilla oli saman verran koko 180 km matkalla. Sykelukemiltaan tämä ajo asettui näiden väliin eli ei ihan yhtä kovaa menoa kuin puolimatkan kisassa tulee ajettua.

Toimitsijat sanoivat maalissa, että olin sijoittunut neljänneksi ja suosittelivat seuraavaksi saunaan menoa. Ihmettelin vähän, että niinkö vähän naisia on vasta tullut maaliin. Luulin, että joitakin enemmän oli siellä edellä. Maalilta koulunmäeltä piti vielä ajella pari kilometriä siirtymätaivalta takaisin Höyryveturipuistolle. Sinne päästyäni irrotin vain nopeasti numerolapun pyörästä (se piti ehdottomasti palauttaa 50 euron lisämaksun uhalla) ja lähdin kohti autoa. Koska kaikki kamppeet olivat ihan märkiä ja kuraisia, päätin ajaa suoraan kotiin enkä lähteä nauttimaan veturipuiston saunasta. Matka kotiin ei ollut pitkä. Soitin vain miehelle, että laittaisi heti saunan lämpiämään.

Sillä välin kun olin jo kotona saunassa, minulle oli soiteltu kisajärjestäjän toimesta. Sain kuulla, että olin sittenkin sijoittunut kolmanneksi naisten sarjassa ja palkinto olisi tulossa. Lupasivat, että palkinto toimitetaan pian kotiovelle  - siellä kun tosiaan oli niitä tuttuja toimitsijoita.

Maantiekisa oli aika erilainen ja mielenkiintoinen kokemus triathlonin pyöräosuuteen verrattuna. Kisassa oli hyvin erilaisia vaiheita, kun muista pyöräilijöistä sai apuja välillä enemmän ja välillä vähemmän. Voin lähteä uudestaankin ja ensi kerralla ehkä vähän rohkeammalla taktiikalla.